Terveisiä Slupskista!

EM-jengimme laskeutui Gdanskiin torstai-iltana täynnä harjoittelun tarmoa. Kolmen harjoituspäivän idea oli mainio, mutta jokseenkin hankalaksi tämän agendan teki Finnair. Kuusi hämmästynyttä silmäparia toljotti matkatavarahihnalle, joka ei tuupannut ilmoille ainuttakaan ruumalaukkuamme. Tilanne hämmensi meitä Trumpin presidentinehdokkuuden lailla – oliko tällainen vähintäänkin massiivinen katoamistemppu todella mahdollista kahden tunnin suoralla lennolla Helsingistä Gdanskiin? No, hyvät kuulijat, vastaus on kyllä. Kentällä selvisi, että kaikki koneeseen maksetut tavarat eivät mahtuneet sinivalkoiseen ilmalaivaan. Niinpä liisimme autuaan tietämättöminä harjoittelemaan perhokalastuskilpailuja varten ilman ainuttakaan kalakoukkua.

Seuraava armottomaan harjoitteluun varattu päivä hurahti harakoille ja puhelinlangat lauloivat, kun jäsenet Kilpelä ja Tuominen yrittivät jäljittää yhtätoista laukkuamme vuoroin Puolasta ja Suomesta. Johtolangat olivat ristiriidassa maarajojen eri puolilla: jokunen laukku lojui Helsingissä, muutama virui Varsovassa ja jotkut onnekkaat odottelivat onkijoitaan Gdanskissa.  Laukkusoppa sakeni päivän mittaan ja tumppumme suoristuivat tunti tunnilta enemmän. Ilman kalastusvälineistöä on melko vaikeaa harjoitella harjusten jaakausta. Siispä suuntasimme surusilmin Slupskin keskustaan ja hankimme yllemme uudet vaatteet, joita ei niin ikään kenelläkään ollut yhtä vaatekertaa enempää. Mitään perhokalastukseen liittyvää kisavälineistöä Slupskista ei ollut saatavilla ja tilanne oli kaikkea muuta kuin helppoa ja kivaa.

Ensimmäinen toivonpilkahdus saapui hotellillemme perjantai-iltana kuriirikyydillä Gdanskin kentältä.  Viisi matkalaukkuamme saapui siis paikalle! Toki kaikki vavat olivat vielä teillä tietymättömillä ja suurin osa muustakin kalavermeestä.  Sen hetkisen tiedon mukaan loppujen tavaroiden oli määrä saapua Gdanskiin perjantai-illan aikana puoleenyöhön mennessä ja luonnollisesti olimme vaatineet ne lähetettäviksi välittömästi hotellille. Tämä ei kuitenkaan käynyt, koska ”kuriirit eivät aja öisin”. Ryytyneen näköinen kuriiri todisti väitteen vääräksi ja jälleen kerran soittelimme puuttuvien vapojen sun muiden hyödykkeiden perään tuloksetta. Kuriirin ilmestymisen lisäksi meitä ilahduttivat sinivalkoiset perhokalastusprinssit, jotka toivat valoa muuten pitkään perjantaihimme joukkueiden yhteisillallisen merkeissä.

Kukko kiekaisi lauantaiaamuna samanaikaisesti, kun Gdanskin laukkutiskin piti aueta, ja tämän yhteensattuman kunniaksi soitimme samaiseen paikkaan. Ei vastausta. Ei vastausta. Taustamusiikkia. Ei vastausta. Kalaan oli päästävä. Aloimme koota illalla saapuneista kamppeista kalastuksenkestäviä kokonaisuuksia siinä toivossa, että miesten EM-joukkueelta liikenisi lainavavat käpäliimme. Tilanne oli absurdi, kun lampsimme kahluuhousujen kera Lidl:iin ostamaan randomkenkiä kahluukenkien korvaajiksi.  Tragikoomisten vaiheiden jälkeen tetsasimme vihdoin Lupawan rantaan.

Joen rannat olivat melkoista mutaprunnia ja tyttö toisensa jälkeen upposi suohon, kuten kävi myös Miss Petrille. Kalat olivat selkeästi ahmineet kesän aikana itsensä lihaviksi, tai ainakin harjoitusreissua pidemmiksi. Tartutetut kohdekalat olivat kesimäärin 35 sentin paremmalla puolella kilpailun alamitan ollessa 25. Kisajokena Lupawa on vaihteleva ja kalastajansa läpi ryteikköjen ryskimään haastava. Puolentoista harjoituspäivän menetys harmitti,  sillä jokituntuman saavuttamiseksi tärkeää olisi päästä kokemaan Lupawan kaikki puolet. Suoprunnien lisäksi meitä vaanivat kilpailevien joukkueiden edustajat, villisiat ja vesipisarat, joista jälkimmäiset karkottivat yhden kilpailevan konkkaronkan apajiltamme.

Fiilikset olivat kuin pikkulapsilla jouluaattona, kun palasimme majapaikkaamme, jossa kaivattumme eli loput kalakamppehet meitä eleettömästi tervehtivät. Luulisi homman helpottuvan jatkossa huomattavasti, kun on millä onkia. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun huono alkulämmittely edeltäisi mainiota varsinaista suoritusta. Tästä uuteen nousuun, mutta ei Finnairin siivin. 

Kisaterveisin Aino ja Maria, WTF